olen päällisinpuolin ehjä

silti sisältä aika palasina

e d e l l e e n

elämä on liian monimutkaista

samalla kun se on teille helppoa

tunteet ja ajatukset,

miten ne ovatkaan näin raskaita

tekisin mitä vain ollakseni kevyt,

riisua kaikki nämä taakat

vihaan teitä kaikkia,

silti rakastan

miten ne sanookaan,

rakkauden ja vihan raja on niin

ohut ja häilyvä

ei saa selvää,

ne koskettelevat toisiaan,

pinta aaltoaa ja ne ovat välillä

toisissaan, niin ettei huomaa,

kumpi onkaan kumpi

minusta tuntuu että minä seison 

sillä ohuella aaltoilevalla viivalla,

tasapainoittelen vihan ja rakkauden

rajalla, enkä osaa sanoa miksi sitä

rajaa kutsutaan

51.2 kiloa

rehellisesti sanottuna luulin sen olevan

vähemmän, nyt ahdistaa

tahdon 8 kiloa pois

vaikka tiedän etten saisi

olen isossa porukassa,

mutta tunnen olevani ypöyksin

masennus eristää, sellaisella kierolla tavalla,

sisältä, huomaamattomasti

-mikä sua estää olemasta onnellinen?

-minä itse

olen itseni pahin vihollinen

olen vainoharhainen ja ahdistunut

ulkona ahdistaa, jokaisen ihmisen katseet,

ohi kiitävät autot

vihaan olla näkyvillä

syöminen ja syömättömyys ahdistaa,

olen kamalassa ristiriidassa itseni kanssa

vedän pimennysverhot alas,

älkää nähkö minua

pelkään kokoajan, että jotain pahaa

tapahtuu, olen unohtanut tehdä jotain

tärkeää, ja saan siitä seuraukset niskaani

tai olen tehnyt jotain väärin,

ja kohta joku tulee hakemaan minua

asunnostani jonnekkin kamalaan

paikkaan.

olen jatkuvassa levottomassa

stressitilassa, vaikkei minun todellisesti

pitäisi tehdä tällä hetkellä mitään

se haluaa mut takaisin,

sanoi että kohtelisi nyt kuin prinsessaa,

lupasi muuttuneensa ja että kaikesta

tulisi parempaa, jos vain antaisin

sille mahdollisuuden

harmi vain, olen kaikissa isoissa päätöksissä

aivan surkea. en osaa sanoa oikein

juuta tai jaata, osaan vain laskea

kaloreita ja nälkiintyä. peruutin toisen

miehen tapaamisen, ihan vain reiluuden

nimissä kun tässä erossa on näköjään

vielä selvittelemistä

haluaisin ostaa vaa'an,

haluaisin tietää paljon painan

kyllä minä huomaan miten laihdutus on

se keino käsitellä vaikeita elämäntilanteita,

luulee jo parantuneensa, päässeensä

yli kaikesta ja on varma että se on takanapäin,

mutta sitten se kuitenkin iskee sieltä jostain

muutto=laihduta

ero=laihduta

ex haluaa takaisin yhteen=laihduta

raha-asiat ja muut vastuutehtävät

menevät päin helvettiä=laihduta

on se silti parempi kuin bulimia..

onko liian aikaisin tavata kolme viikkoa 

eron jälkeen toista miestä?

en itsekkään osaa sanoa, olenko valmis

jollain tavalla stressaa, pitää uudelleen

tutustua, kertoa kaikki itsestään,

arpoa miten toinen sen sulattaa,

pitää saada yhteisolo tuntumaan kodikkaalta

miten työlästä se aina onkaan

en tiedä osaanko olla, en ole pitkään aikaan

joutunut tähän tilanteeseen,

joutunut tutustumaan ihmiseen,

jännittämään niin että maha on kipeä

ja kädet tärisevät, niin että sanat

takeltelee ja posket hehkuvat punaa.

me olimme niin kauan yhdessä,

me ei silloin tarvittu muita.

mutta mä tarvitsen jonkun,

lopulta.

pelkään, 

ja sinä silti tekstaat minulle,

tahtoisit nähdä ja jutella.

mutta miten minä voisin?

olen saanut kärsiä tarpeeksi,

viimeksi kun näimme kärsin siitä

vielä monta päivää jälkeenpäin.

en jaksa enää,

anna mun vain mennä.

päästä musta irti.

surkuhupaisaa, kun oksennellaan

naapurin kanssa yhtäaikaa,

liekkö siellä asustaa salainen bulimia-toverini,

raskaana, oksennustaudissa tai sitten vain ennenaikaisessa

laskuhumalassa oleva nainen.

en saa tuskin koskaan tietää.

en saa enää oikein mitään ulos

erot on vaikeita,

ihmissuhteet on vaikeita,

ihmiset on vaikeita

joka kerta kun mä pyöräilen takapihalle,
mä katson ensin sitä vieras autopaikkaa,
jos sun volvo olisikin ilmestynyt siihen.
se on ollut tyhjillään kaksi viikkoa,
kellään muulla ei varmaan käy vieraita.
tai sitten ne kerkesivät jo tottua siihen,
että sun auto oli siinä aina.
ne sanoivat varmaan jo vierailleen,
että jättäisivät muualle.

mutta luoja mä olen myös vihainen,
mä olen niin tajuttoman vihainen,
mä en osaa sanoa, että kelle.
itselleni, sinulle, tälle sairaudelle.
varmaan kaikelle ja kaikille.
se on sellaista avutonta vihaa,
jota mä en pysty purkamaan.
kelle mä huutaisin? masennukselle?
miten sille huudetaan? pään sisäänkö?

mä eilen pitkästäaikaa ahmin ja oksensin.
mun taidot on ilmeisesti ruostuneet,
ulos tuli vain aamulla syötyä porkkanaraastetta
ja ananasta, mikä ei maistunut kauhean hyvälle.
en mä toisaalta haluaisikaan niitä taitoja takaisin,
tietää mitä kannattaa syödä ja oksentaa,
mikä on helpointa ja mikä on se määrä
vettä ja hyppyjä että se tulee sujuvasti pönttöön.
en mä halua enää turvonneita poskia ja
verta kurkusta. mä olen aika kyllästynyt siihen.

jääkiekko pauhaa taustalla

jossain kaukana taustalla

sinä otit minuun taas yhteyttä

älä ota minuun enää yhteyttä,

minä en jaksa enää itkeä,

minä en jaksa enää tuntea itseäni

pieneksi, avuttomaksi ja surulliseksi,

sillä sellaiseksi sinä saat minut tuntemaan itseni

tiedän kyllä, olen yksin nyt

minulla on tavattomasti vain aikaa,

ja se on pelottavaa miten paljon

sairaalla ihmisellä on yhtäkkiä aikaa,

ihan yksikseen 

minun asuntoni on kuollut,

eiväthän minun kasvinikaan ole oikeita,

ne ovat muovia niinkuin minäkin

"tyhjä kuori", niinkuin sanoit.

sellainen kai minä olen.

mutta kerro minulle, miten näin

tyhjään kuoreen mahtuu näin tavattomasti

surua, yksinäisyyttä, rakkautta ja ahdistusta?

minä rakastin sinua aidosti, suunnattomasti,

eikö se riitellekkin sinun sanojesi kanssa?

kerro minulle, mistä nämä kyyneleet

tulevat, eivätkös ne tulekkin minusta?

entä nauruni? hymyni?

eikö olekkin hassua, minä olen

samalla niin tyhjä sinun mielestäsi

ja kuitenkin täpöten täynnä näitä asioita,

jotka pursuavat ulos?

suomi on johdolla, 2-0

kello 5.28 maailma tuntuu kevyemmältä
ilman vastuun painavaa taakkaa
silti se on raskasta jo itsessään.

minä mietin aika paljonkin, ajatteletko sinä minua ollenkaan.
tekeekö sinun mieli laittaa viestiä ja kysyä kuulumisia,
vai onko minut todella näin helppo sulkea pois.
minun  ajatukseni sinusta vähenevät, päiväpäivältä,
ehkä millin verran, ja mikäpä olisi sen huojentavampaa,
minun on kuitenkin lopulta helpompi hengittää

ilman sinua.

se on omituista, ihmissuhteet. miten ne voivat hetkessä
supistua olemattomaksi, muuttua sekunneissa
rakkaudesta vihaksi ja katkeruudeksi. eikö se olekkin
pelottavaa? ettei koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan?
on järjetöntä suunnitella elämää viiden vuoden päähän,
kun se tapahtuu tässä ja nyt.
minä tein sen virheen,
suunnittelin päässäni
liian pitkälle..

se kävi niin äkkiä,
ettei sitä edes tajunnut.
minun suustani tuli sanoja,
joiden alkuperää en enää
millään osaisi paikantaa.
sanoista muodostui lauseita, kuten:

''eiköhän sun pidä nyt lähteä täältä''
''tarviitko apua pakata sun kamat?''
''kumpi ottaa ton.. ja otatsä ton kun 
me ostettii se kuitenki yhdessä.. ja ton hyllyn
sä vissii otat vai.. aha, okei no mä pidän sen..''
''tarviiks jotai muovipussii ois mulla semmone
ikean iso kassiki.. jaaha..''

se tuntui epärealistiselta, ehkä se siksi olikin
silloin niin omistuisen helppoa,
ehkä siksi minä olin niin varma ja päättäväinen.
mutta en minä ole enää. nyt minä olen epävarma,
yksinäinen ja ahdistunut. ja tupakoiva.
ja ehkä pari kiloa laihempi.