minun kohdallani
entisen ongelman takana odottaa uusi
joka vuosi sairaudenkuva vaihtuu,
vaan ei lopu
olen toki iloinen, että entisistä syvistä
ja pimeistä montuista on lähes kokonaan
noustu takaisin maan pinnalle,
mutta se saaa minut niin surulliseksi,
se epätoivo,
mitä seuraavaksi?
milloin tämä voisi loppua?
käykö minulle todella niinkuin äidillenikin?
se kun menee nukkumaan kahdeksalta
lauantai iltana, viettää lähes jokaisen päivän
ypöyksin muttei silti halua nähdä ketään,
se kun vanha tuttu TV:n tuijjottaminen on
taas kuvioissa, se merkitsee aina jotain
se merkitsee niitä itkuisia iltoja jolloin
harkitsee soittavansa tukipuhelimeen tai
johonkin mutta ei tiedä mitä sanoisi ja
miten kukaan mitenkään voisikaan
siinä tilanteessa auttaa.
kaikki vain supistuu
tiivistyy ja nipistyy
pieneksi kovaksi
muruseksi.
ja lohtu löytyy Jutta ja puolenvuoden superdieeteistä.
se löytyy siitä kun löytää kaupan hedelmäosastolta
tarpeeksi pehmenneen mangon jonka voi syödä
samana päivänä.
hyvästä runokirjasta josta en ymmärrä paljoa,
mutta johon voin silti samaistua
lohtu löytyy muiden elämien tuijjotamisesta
youtubessa vlogejen muodossa
se löytyy harmaasta säästä mikä tekee
ihmisistä kauniin alakuloisia
se löytyy pehmeästä peitosta
mutta minä en halua lohtua näistä asioista
minä haluan olla vapaa ja normaali
minä en halua herätä samaan aikaan
aamulla kuin 80-vuotiaat
minä en halua ahdistua jokaisesta
kerrasta kun pitää lähteä ulko-ovesta
minä en halua kuunnella naapureiden
riitoja illalla ja miettiä että kumpa minä
olisin he, kumpa minäkin voisin riidellä
ja huutaa ja nauraa ja kiljua ja häiriköidä
rappukäytävässä
heittäytyä elämän myrskyihin ja väreihin,
hengittää huomaamattani
..
