taas jälleen kerran musta tuntuu että
oon vajoamassa samaan yksinäisyyteen.
olen niin turhautunut, mikään lääke
ei auta puolta vuotta tai paria kuukautta
pidemmälle.
mistään ei tunnu olevan suurta apua
ja alle kuukauden päästä alkaa opiskelu,
en mä tiedä olenko sittenkään valmis.
koko ajatus stressaa ja ahdistaa, mutta
olen jo ilmoittautunut syksyn kirjoituksiin,
enkä mä jotenkin kehtaa soittaa enää sinne
ja sanoa etten tule.
mun on pakko jaksaa.
me erottiin noin 2-3 kuukautta sitten.
sä anelit mua takaisin, mä olin idiootti
ja suostuin yrittämään uudelleen.
mutta nyt sä olet taas muuttanut mielesi, sä et haluakkaan seurustella, haluat
aikaa itsellesi ja edelleen pelkäät masentuvasi
mun seurassa. "mutta hei, ei se oo sun vika"
niin, eihän se ole mun vika. ei se ole kenenkään
vika. mun pitää vaan taas hyväksyä
tää, ehkä vähän taas romahtaa ja itkeä
pari viikkoa. haluta sua välillä palavasti
takaisin ja välillä leikkiä vapaata ja villiä
sinkku naista lähi clubilla. vaikka todellisuudessa
mä en pysty edes hipaisemaan ketään
muuta, mä juoksen keskustelujakin karkuun.
nyt lähettelen viestejä ja katson kun sä
käyt paikalla, muttet vastaa. mä katson
kymmenen minuutin välein miten sä olet
jutellut jollekkin muulle, varmaan
unohtanut mut kokonaan.
onko mun vain irrotettava otteeni susta?
sun hyvästeleminen kuulostaa lopulta.
miten saatoin langeta taas suhun..
