minussa niin fyysisin kuin (etenkin)
henkisin oirein. poikkeuksetta minulla on
se eräs toive pääkopassa aina näinä aikoina joka jatkaa toistoaan:
olisinpa osastolla.
fantasioin turvassa olemisesta.
en tunne tällä hetkellä olevani missään turvassa,
olen kaikkialla ja kaikkien kanssa yksin
ja peloissani ja täysin toivoton.
minun maailmaltani lähti pohja,
se mihin rakensin kaiken, mikä
piti minut elossa ja mihin
nojaten pääsin valovuosia eteenpäin
tielläni haluta normaali elämä.
sinä veit sen mukanasi enkä enää
tiedä miten olla.
asunto on tyhjä, sinun tavarasi ja lahjasi
ovat poissa, ja minä en osaa täyttää näitä
tyhjiä tiloja millään. minä en tunne edes
olevani todellinen ilman sinua.
olen alkanut saada taas hyperventilointikohtauksia,
itken joka ilta ainakin kolmessa eri
osassa, tunnen suunnatonta etäisyyttä
ihmisiin ja ahdistusta heidän läsnäoloon,
vaellan joka päivä kauemmas normaaleista
ihmissuhteista ja ymmärryksestä miten
niitä luodaan.
minua itkettää taas keskellä oppituntia,
stressaan etukäteen suullisista paritehtävistä
ja etsin mielihyvää vaatekaupoista,
jälkeenpäin ahdistuen ostamastani
krääsästä.
ja sinulla menee niin hyvin, sanot..
