menin kirjoittamaan raportin tänne

lääkkeen lopetuksesta pahimpien

vieroitusoireiden vallassa;

nyt voin paljon paremmin ja tiedän kyllä,

että oli Azonan aika lähteä iäksi

olen nyt jopa virkeämpi ja kaikki 

näyttää astetta selkeämmältä

terapeutin rohkaisemana olen pikkuhiljaa

kokeillut erilaisia meditaatio-harjoituksia

joiden parantavaan vaikutukseen en

ensin uskonut lainkaan, kunnes nyt,

minusta tuntuu että olen saavuttanut

yhtäkkiä jonkin levollisen kaltaisen

mielentilan; kaikki on jollain oudolla

mutta ihanalla tavalla suhteellisen ok.

ihmeellistä

uskon vahvasti hyvän ruokavalion

ja riittävän energian ja vitamiinejen

saannin vaikuttavan myös omalta

osaltaan vointiin myönteisesti.

edelleen kyllä ahdistaa ja "ihmisten

ilmoilla" olen edelleenkin se sama

pelokas ja empivä hiiri kuin ennenkin,

mutta jotenkin osaan silti suhtautua

siihen eri tavalla, kuin ennen.

kävin tänään vuositarkastuksessa

ehkäisyneuvolassa ja en voi vieläkään

uskoa, että vaaka näytti 49

musta on tuntunut entistä suuremmalta,

vaikka paino onkin todellisuudessa muutaman

kilon laskenut. 

en voi vain käsittää, peilistä

ei katso nelinumerolla alkava luku..

en ole ollut virallisesti alipainon puolella

varmaan yli vuoteen tai kahteen,

ja varsinkin nyt se on vähän huvittavaa

kun syön "ravitsemussuositusten

mukaisesti" noin 2000kcal/päivä..

oodi vegaaniudelle!

ehkäisyneuvolan nuori nainen sai

minut tuntemaan itseni jonkinlaiseksi

pikkuruiseksi lapseksi aikuisen naisen

sijaan

tai oikeastaan minusta tuntuu ihmisten

seurassa nykyään aina siltä;

olen pieni, avuton, epävarma lapsi

joka ei tiedä mistään juuri mitään

ja joka piipittää tervehdyksen pienellä

pikkiriilkisellä äänellään kassatädille

vastaukseksi siihen haluaako hän

kuittia ja joka punastelee ja aina

kaataa sen pyöräjonon kumoon ja 

tiputtaa sen kukkaron sisällön pitkin

apteekin marmorilattioita juuri sen

pojan jalkojen juureen jota aina silloin

tällöin salaa ihailee turvallisen välimatkan erottaessa paikallispubissa.

se olen minä.

minä en kestä niitä jollain tapaa

inhottavan sääliviä kasvoja jotka

ovat aina vastapäätä,

niitä jotka haluavat näyttää

ymmärtävänsä vaikkeivat mitään sen

kaltaista tee

ja kun ne suut hiljentävät ääntään

samankaltaiselle

tasolle kuin omani niin että minusta

ei tuntuisi niin kiusalliselta ja minä

vain ajattelen että hitto miksen vain

voi käyttäytyä kuin ikäiseni niin

että minä vihaan sitä

itku kurkussa lasken tunteja

minuutteja

että voin ottaa ketipinorin ja alkaa

nukkumaan, niiksi kuudeksi suloiseksi

tunniksi jolloin minun ei tarvitse olla minä,

jolloin voin olla joku ihan muu,

jossain ihan muualla.

taisin yliarvioida kuntoni lopettaa

lääkitykseni

ehkä en ollutkaan valmis repimään

sitä väsynyttä ja turtunutta suojakelmua

ympäriltäni, joka eristi minut tältä

pohjattomalta kurjuudelta jonka olemassaolosta

sain katkeran muistutuksen

se on edelleen täällä

lääke vain suojelee minua tältä

tipuin takaisin alimpaan helvettiin,

vaikka yritin kavuta jonnekkin 

ylemmäs

onko minulle edes mitään muuta?

entä jos se kaikki todella oli tässä?

minulla on ikävä meitä

auringon paisteessa rannalla ja

minun aitoa hymyäni,

sinussa oli turva ja koti

ja lämpö ja tarkoitus

kaikki ne jotka otit mukanasi

ja yhtäkkiä on tyhjyys ja etäisyys

ei minkäänlaisia tunteita, iloa ainakaan

ei rakkautta tai sitä suurta empatiaa

mitä minulla oli kun viimeksi tarkistin

viikon hiljaisuuden jälkeen en edes tunne

häntä, ja ajatus hänen näkemisestään saa

minut kovaksi, kylmäksi ja pelokkaaksi

"mulla on ikävä sua" tuntuu inhottavalta

ja likaiselta, vastenmieliseltä lauseelta

jota en olisi halunnut nähdä kännykän näytölläni,

enkä ainakaan vastata siihen niinkuin

hän toivoi

minun on irroitettava itseni kaikista

siteistä mitä minulle koskaan on kertynyt

ja viimeisen siteen katkettua olen vapaa

olen yhtäkkiä taas sama tunneköyhä

pelokas nuori nainen joka olin vuosia sitten

ja pelkään enemmän kuin mitään sanoa

sitä ääneen

koko ajatus siitä, että minun pitää

nähdä sinut, kuvottaa ja haluan vain

kaivautua yksinäisyyteen ja parhaassa

tapauksessa vajota sinne niin etten

koskaan enää nouse

voisin maksaa omaisuuteni että joku vain

eläisi tämän elämän puolestani

naapurin remontti siirtyi jo toisen kerran

kuukaudella eteenpäin ilmoitustaulun

mukaan, mun pää sekoaa

odotin niin mielissäni sitä että viimein

se kauhea poraaminen loppuisi,

mutta ei tietenkään.

olen ollut muutenkin stressaantunut,

masentunut ja ahdistunut, mutta

se ei poikkeakkaan tavallisesta.

uudessa suhteessani huomaan 

saman vuoristoradan pääni sisällä:

minun tunteeni vaihtelevat päivittäin,

toisena päivänä vihaan sitä ja haluan

eroon jokaisesta ihmisestä elämässäni,

ja toisena taas kaikki on suhteellisen hyvin.

ehkä tiivis suhde ei vain sovi minulle

tässä mielentilassa, tai ollenkaan.

ehkä olen väärien ihmisten kanssa.

ehkä kukaan ei ole se oikea.

en tiedä.

en vain jaksa enää olla kiinnostunut mistään