tämän vuoden jälkeen kela ei enää

maksa terapiaani ja hoitokontakti 

polilla loppuu muutamien kuukausien

päästä koska täytän 20.

koulukin loppuu ja pitäisi ilmeisesti

miettiä seuraavaa siirtoa.

en ole lähelläkään valmis lopettamaan

terapiaa tai hoitosuhteita ylipäätään,

en oikeastaan tiedä haluanko

enää edes yrittää parantua jos ne viedään

minulta pois, ainoat asiat jotka

helpottavat oloa.

kuntoutusrahakin loppuu.

mitä helvettiä te oikein odotatte?

että kun täytän 20 niin yhtäkkiä alankin 

pärjäämään masennuksen ja ahdistukseni

kanssa yksin? en tarvitse enää

ulkopuolista apua vaan nyt kun on ikää

niin voinkin vaikka alkaa ryyppäämään

oikein olan takaa ja liittyä lähi pubin

kanta-asiakkaaksi ja lääkitä itse itseni?

voin sanoa että vuoden lopussa

voi olla pieni kiusaus "akuutistaa"

tilanne

minun perjantai päiväni kohokohta on

se kun teen ruokaa ja syön.

makaan vain pimeässä huoneessa

lämpöpuhaltimen edessä,

katson huoneen toisessa päässä

olevasta ikkunasta ulos ja itken,

en saa tätä ahdistusta kurkusta pois

mä en tiedä mitä pitäisi tehdä,

pitääkö aloittaa taas uusi lääke?

ratkaiseeko se muka mitään?

mitä muutakaan voin tehdä?

en jaksa meditoida, en jaksa keskittyä

itseni parantelemiseen ollenkaan

tulen käsittelemään tätä eroa pitkään.

ihmistä, joka on ollut tärkeimpiä asioita

elämässäni yli viisi vuotta,

ei niin vain pyyhitä pois mielestä.

tärkeintä on, että pysyn vahvana

enkä heikolla hetkellä lankea vain

juoksemaan hänen peräänsä,

olen tehnyt sen jo aivan liian monta

kertaa ja tiedän ettei se koskaan tule

olemaan erilaista eikä parempaa.

mun pitää yrittää löytää turvaa

jostain muualta, en voi aina laittaa

kaikkea toisten ihmisten varaan.

ainoa jonka kanssa tulen

olemaan loppuelämäni,

olen kuitenkin vain minä.

yksin..

itseni kanssa

jos en kohta löydä jotain lohtua en

usko kestäväni kovin pitkään

kesti 1,5 viikkoa elää suhteemme 

uudelleen läpi täysin samanlaisena,

kuin se oli. ei se ollut yhtään sellainen

kuin toivoin sen olleen.

se oli tiivistettynä vain minä vuodattamassa

kaikkia niitä tunteita joita sinulla ei

koko suhteemme aikana ollut näyttää.

vihaan olla se emotionaalinen

ärsyttävä itkupilli ja vihaan sitä miten

sä et silloin osaa sanoa yhtään mitään

ja olet jo niin tottunut mun punaisen

vuotavan turvonneen naamani 

näkemiseen, ettet ylläty siitä enää

enempää kuin mistää muustakaan

tekemästäni reaktiosta. ja voin

vain lukea samalla ajatuksesi joissa jo

pohdit mitä teet sen jälkeen kun minä

olen hävinnyt ero-sana suussani

itkuisena ja masentuneena ovet paukkuen. 

ja silti aina palannut siitä vitun ovesta

vain entistä leveämpi hymy naamalla

kuin viimeksi.

että mä vihasin meidän suhteen loppuaikoja,

etenkin sitä ihmistä joksi muutuin.

itkevä hauras särkyvä äkäinen vihainen

mustasukkainen toivoton pikkutyttö.

..mutta niin helvetin rakastunut ja

onnellinen kun pääsi joka riidan jälkeen

sun kainaloosi turvaan itseltään