minuutteja
että voin ottaa ketipinorin ja alkaa
nukkumaan, niiksi kuudeksi suloiseksi
tunniksi jolloin minun ei tarvitse olla minä,
jolloin voin olla joku ihan muu,
jossain ihan muualla.
taisin yliarvioida kuntoni lopettaa
lääkitykseni
ehkä en ollutkaan valmis repimään
sitä väsynyttä ja turtunutta suojakelmua
ympäriltäni, joka eristi minut tältä
pohjattomalta kurjuudelta jonka olemassaolosta
sain katkeran muistutuksen
se on edelleen täällä
lääke vain suojelee minua tältä
tipuin takaisin alimpaan helvettiin,
vaikka yritin kavuta jonnekkin
ylemmäs
onko minulle edes mitään muuta?
entä jos se kaikki todella oli tässä?
minulla on ikävä meitä
auringon paisteessa rannalla ja
minun aitoa hymyäni,
sinussa oli turva ja koti
ja lämpö ja tarkoitus
kaikki ne jotka otit mukanasi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti